Tahtoiästä keskusteltiin vertaistukiryhmässä syyskuussa 2014 ja todettiin, että aiheesta olisi hyvä olla jonkinlainen yhteenveto. Keskustelun lähtökohtana oli kriittisyys tahtoiän/uhmaiän olemassoloa kohtaan ja lempeän kasvatuksen keinot uuden vaiheen pyörteissä. Eli tässäpä keskustelumme antia.

Kenen uhma?
Perinteisesti uhmaiästä ajatellaan, että kyseessä on jokin tietty ikään liittyvä väistämätön kehityskausi, jonka aikaan lapsi on uhmakas ja aiheuttaa vanhemmilleen harmaita hiuksia. Keskustelimme siitä, onko kyseessä oikeasti kuitenkin pikemminkin vanhempien tahto ja uhma kuin lapsen. Kuka tahtoo mennä kauppaan? Kuka haluaisi saada ommeltua nyt? Kuka kaipaa omaa aikaa tai haluaa ehtiä ajoissa johonkin?

Vauvan tarpeisiin pyrimme vastaamaan, annamme läheisyyttä ja syliä. Kun lapsi täyttää vuoden ja alkaa kurotella ylemmäs ja tutkii maailmaa laajemmin, alammekin yhtäkkiä suhtautua nuivasti hänen tekoihinsa ja olemiseensa. Lapsi ei kuitenkaan uhmaa sääntöjä tai tee tahallaan väärin. Hän vain jatkaa kehitystään samalla tavalla kuin vauvanakin. Aikuisten odotukset lasta kohtaan sen sijaan muuttuvat. Tästä seuraa konflikti, ja perinteisesti lapsi on leimattu uhmaikäiseksi.

Kieltäminen
Onko lasta tarpeen kieltää? Usein kuulee sanottavan, että sana "ei" pitää opettaa jo vauvalle. Kiltisti alamme siis jo konttaavalle vauvalle hokea "ei sinne, älä ota, ei saa koskea" jne. Toimiiko se? Onko tarpeen kieltää, vai voisiko systemaattisen kieltämisen sijaan parempia tuloksia saavuttaa kertomalla lapselle, mitä häneltä odotetaan?

Esim 1. Taapero heittelee ruokaa lattialle -> Älä heittele ruokaa! Älä sotke! Ei saa!
Esim 2. Taapero heittelee ruokaa lattialle -> Laita ruoka suuhun (näytä miten). Laita ruoka lautaselle (näytä mihin).

Joskus on tarpeen miettiä myös sitä, miksi kielletään. Onko asiasta todellista haittaa, vai ärsyttääkö se vain minua? Tai hävettääkö kenties lapsen "huono" käytös? Jos asiasta ei koidu harmia vaan ärsytys on vanhemman korvien välissä, voisiko sen vain yrittää niellä, tai sitten ohjata lapsen tekemistä hellästi muuhun?

Esim 1. Lapsi potkii palloa sisällä (pelkäät että jotain hajoaa tms). -> Älä potki sitä palloa, hajotat jotain! Nyt lopetat heti paikalla!
Esim 2. Lapsi potkii palloa sisällä (pelkäät että jotain hajoaa tms). -> Vieritä mieluummin palloa pitkin lattiaa (näytä miten ja osallistu). Potkitaan palloa mieluummin ulkona (menkää ulos potkimaan, tai keksi vaikka jotain muuta leikkiä sisällä).

Esim 1. Lapsi on löytänyt tietokoneen/hiiren/muun tietoteknisen vempaimen ja hakkaa sitä tai tekee jotain muuta ei-toivottua -> Ei! Et saa koskea siihen! Heti pois siitä!
Esim 2. Lapsi on löytänyt tietokoneen/hiiren/muun tietoteknisen vempaimen ja hakkaa sitä tai tekee jotain muuta ei-toivottua -> Se on tietokone/hiiri/jokin muu. Paina sitä nappia oikein hellästi (näytä jokin turvallinen nappi, jota lapsi voi painaa ilman että vahinkoa syntyy). Kuuletko, millainen ääni siitä syntyy (laita vaikka puhelin korvalle ja sano haloo haloo)?
=> Jatkossa jos et aina muista laittaa herkkiä laitteita piiloon, lapselle voi neuvoa keinon koskea niihin varoen, niin että laitteet eivät hajoa.

Ennakointi
Arjessa tarpeiden ja tahtojen törmäyksiä voi välttää ennakoimalla.
- Voisiko lähtötilanteita valmistella aiemmin? Varata enemmän aikaa siirtymiin? Lapselle selittää tilanteita jo etukäteen (tänään mennään kauppaan, huomenna on kerhopäivä, siivoamisen jälkeen vasta katsotaan muumeja)?
- Siivota herkät laitteet, kirjat, cd:t yms. varastoon lapsen ollessa pieni ja tutkiessa maailmaa?
- Sopia tapaamiset paikkoihin, missä lapsilla on tekemistä?
- Kyläpaikan kanssa sopia etukäteen, että nostavat Ming-vaasinsa hyllylle lapsen ulottumattomiin vierailun ajaksi?
- Suunnitella päivää ja arkea niin, ettei aina ole kiire ja jotain menossa?

Kasaammeko vanhempina arkeen liikaa stressaavia tekijöitä? Ovatko omat odotuksemme ja halumme liian vaativia ja ristiriidassa lapsen tarpeiden kanssa? 

Stressinhallinta
Osittain limittäin ennakoinnin kanssa.. Voisimmeko vanhempina välttää liiallista stressiä jo etukäteen? Miten omaa agressiota ja stressiä oppisi hillitsemään niissä tilanteissa, kun oma pinna perinteisesti katkeaa?
- Rauhoittuminen: keksitään keinoja, miten saa itsensä rauhoittumaan. Oman leuan rentouttaminen on nopea keinoa rentouttaa koko kehoa. Jos puret leukoja yhteen, on koko yläkroppa jännittyneenä.
- Keksi itsellesi hassu "kirosana". Vaikka äkäslompolo, berliininmunkki, supitursas tms. Kun huudat sanan vihaisena, saattaa se alkaa vain naurattaa, ja tilanne purkaantuu.
- Kun jokin asia oikeasti ärsyttää, kysy itseltäsi "Mitä haittaa tästä todella on?" ja mieti, onko tarpeen vetää aikuisen itkupotkuraivarit.
- Muistuta itseäsi siitä, että tilannetta ei helpota se, että revit nyt pelihoususi.
- Soita kaverille, lähde lenkille, ihan mitä vaan, mikä saa aivot tuottamaan aggression syrjäyttäviä hormoneja ja fiiliksen paremmaksi.

Aikuisen esimerkki
Revit pelihoususi ja huusit lapselle tai puolisolle tai vaikka koiralle. Muista aina pyytää anteeksi ja selittää omaa käytöstäsi. Älä kuitenkaan syytä lasta, sillä anteeksipyyntö, johon sisältyy moite, ei ole anteeksipyyntö.
Esim 1. Anteeksi, kun äiti huusi sinulle, mutta kun et taaskaan totellut.
Esim 2. Anteeksi, kun äiti huusi sinulle.

Muista aina, että lapsi oppii esimerkin kautta. Kohteletko lasta kohteliaasti ja kunnioittavasti? Puhutko työkaverista ilkeään sävyyn kotona? Puhutko kunnioittavaan ja arvostavaan sävyyn myös puolisolle, omille vanhemmille? Huudatko koiralle? Kiitätkö ruoan jälkeen? Pesetkö kädet? Otatko lapsen kädestä tavaroita vai pyydätkö niitä? Syötkö itse aina vihanneksia?

Rangaistukset ja palkinnot
Onko rangaistusten ja palkkioiden käyttäminen välttämätöntä? Voisiko niiden käyttämistä välttää, tai ainakin jättää vain erityistilanteisiin?

Rangaistuksissa ja palkkioissa on se ikävä piirre, että niiden pitäisi koko ajan tulla isommiksi/paremmiksi/tehokkaammiksi/kovemmiksi. Jos 2-vuotias lapsi nyt rangaistuksena menettää pehmolelunsa, kun löi siskoaan, niin ollaanko kuukauden päästä siinä tilanteessa, että lapsi on "huonon käytöksen seurauksena" menettänyt kaikki lelunsa? Menettääkö teini sitten tietokoneensa, kun lintsaa koulusta? Mitä jos lapsi viis veisaa rangaistuksista, joihin lopulta turvaudutaan?

Ymmärtääkö lapsi sen, että häntä rangaistaan jostain teosta eikä tunteista? Onhan täysin hyväksyttävää olla vihainen, surullinen, iloinen jne. Vanhemman velvollisuus on opettaa keinoja tunteiden kanavoinnissa.

Lasta tulee rakastaa ja kohdella arvostavasti ja tukea myös silloin, kun vanhemman ja lapsen mielipiteet eivät kohtaa. Eristäminen ja rankaiseminen lähettävät voimakkaan viestin: sinä lapsena olet alakynnessä, ja sinun tunteesi ovat vähempiarvoisia kuin minun (aikuisen). Viime kädessä minä aikuisena päätän, ja jäähyltä pääset vasta kun alistut minun tahtooni.

Palkkioissa on samanlainen ongelma kuin rangaistuksissa. Jos nyt 2-vuotiasta motivoi rusinarasia, niin pitääkö 5-vuotiasta maanitella jättikarkkisäkillä? Ja alkaako lapsi odottaa palkkioita kaikesta mitä tekee? -> "En auta siivoamaan, jos en saa siitä jotakin."

Huom: Se, että silloin tällöin ostetaan hyvin menneen päivän päälle jätskit tai juhlitaan jotain asiaa vaikka kakulla tai shoppailureissulla, on täysin eri asia, kuten ryhmäkeskustelussakin kävi ilmi. :D

Kirjoissa Unconditional Parenting (Alfie Kohn) ja Viisas lapsesi (Jesper Juul) on käsitelty paljon rangaistusten/palkkioiden ja esim. jäähyn käyttöä kasvatuksessa.

Rajat
Monia askarruttaa, millaiset rajat lapselle pitää asettaa. Millaisia sääntöjä pitää olla? Kasvaako lapsestani lellipentu tai hemmoteltu kakara? Pitääkö vanha sanonta paikkansa: Ken kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee...

Jokaisella perheella on omanlaisensa tapa olla ja elää. Perhe voi yhdessä, ja lapset osana perhettä, päätöksentekoa ja neuvotteluja, määritellä, millaisia sääntöjä ja rajoja perheessä on. Myös jokaisella yksilöllä on omat rajansa, ja niiden määritteleminen on yksilön omalla vastuulla. Jos minulle on tärkeää, että aamuisin ei huudeta kovaan ääneen sisällä, voin rehellisesti ja rakentavasti kertoa muille perheenjäsenille tunteistani ja toiveistani.
Esim 1. En kestä, kun te aina huudatte! Ettekö te edes joskus voisi olla kunnolla?!
Esim 2. Minua häiritsee kovat äänet näin aikaisin. Luetaan hetki tätä kirjaa tai kuunnellaan äänisatua. Ulkona voi sitten huutaa ja remuta.

Myöskään johdonmukaisuus ei ole mikään ehdoton juttu. Elämässä on muuttujia. Tilanteet, ihmiset, tunteet jne. muuttuvat jatkuvasti. Miten johdonmukaisuus olisi perheessä edes mahdollista? Jotkus asiat voivat olla kotona ihan OK ja kaupungilla tai kyläpaikassa taas ei. Asioista ei ole tarpeen olla aina samaa mieltä. Tärkeintä on, että ristiriidat ratkotaan rakentavassa hengessä niin, että kaikkien (myös lasten!) mielipide ja tarpeet tulevat huomioiduksi.

Eli onko se "Kodin säännöt" -taulu niin tarpeellinen ollakaan seinällä?

Lapsen tarve ja oikeus tulla ymmärretyksi
Pienen vauvan, taaperon tai leikki-ikäisen kyky ilmaista itseään on rajallinen. Tarve tulla ymmärretyksi on kuitenkin aivan yhtä suuri kuin kenellä tahansa. Aikuisella on vastuu yrittää ymmärtää lasta, ja auttaa myös lasta ymmärtämään sekä aikuista että omia tunteitaan.

Lasta pitäisi kohdella kunnioittavasti, niin kuin muitakin ihmisiä. Lapsi tuntee iloa, surua, pelkoa, vihaa jne. Pelkkien fyysisten tarpeiden täyttäminen ei yksinkertaisesti riitä. Kun 2-vuotias raivostuu ennen päiväunia ja heittäytyy lattialle, mieti mistä voi olla kyse. Usein aikuinen oikoo mutkia suoraksi ja sanoo lapsen olevan a) nälkäinen tai b) väsynyt. Lapsi itse ei todennäköisesti koe asiaa niin. Usein hänen kokemuksensa sivuutetaan toteamalla, että hän on väsynyt. Se voi vain pahentaa tilannetta. Tunteiden sanoittamisessa pitää olla varovainen. Aina voit kysyä itseltäsi: "Miltä minusta tuntuisi, jos joku sanoittaisi tunteeni näin?"

Aktiivisen kuuntelun (Thomas Gordon: Toimiva perhe) avulla voi löytää uuden tavan kommunikoida niin lasten kuin aikuisten kanssa.

Kirjallisuutta ja suomenkielisiä referaatteja löytyy Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n nettisivuilta.


Omien kokemustensa, kirjallisuuden ja  vertaistukiryhmässä käydyn keskustelun pohjalta kirjoittanut Henna Timonen